Ai, että ukulele…

Syksyllä -15 en osallistunut pitkästä aikaa minkäänlaiselle kitarakurssille. Rockwayn avustuksella taas opiskelin itsekseni.
Mutta mutta, vaimo oli jo jonkun kerran puhunut pikkusoittimesta nimeltä ukulele. Ukulele olikin tosiaan alkanut putkahdella esiin siellä täällä. Oli jo nähtävissä lievää alkusoittoa sille ukulele-buumille, mikä pian oli Suomeenkin tuleva.

Ja mikä ettei. Onhan tuo aika hauskan näköinen ja oloinen soitin. Sattumoisin samana syksynä paikkakunnallamme, ja taas Ahjolassa, alkoi ukulele-kurssi, johon vaimo ilmoittautui. Itse en silloin asiasta niin paljon innostunut, vaan ajattelin katsoa, miltä homma vaikuttaa vierestä katsottuna.

Syksy meni, talvi meni, kevät meni. Vaimo soitteli ukulelea, minä kitaraa. Jossain vaiheessa keväällä vaimolle tuli syksyisen kurssin vetäjältä viesti, että Tampereelle ollaan perustamassa ukulele-orkesteria ja ensimmäinen esiintyminenkin olisi jo kesällä. Sitä varten pitäisi pystyä käymään harjoituksissa alkukesästä säännöllisesti. Siihen ei vaimo voinut sitoutua muiden tekemisten takia, joten bändiin meneminen jäi.

Elettiin kesää 2016, kun Great British Ukulele Orchestra tuli esiintymään Tampereen Pyynikille. Sinne ostimme liput pian tiedon saatuamme muutaman kuukauden etukäteen.
Elokuussa sitten menimme hyvissä ajoin paikalle. Ja hyvä, että menimme, sillä keväällä perustettu Tampereen orkesteri soitti Pyynikin kesäteatterin ulkopuolella.
Pysähdyimme sitä kuuntelemaan. Bändi soitti monenlaista tuttua, mukavaa musiikkia. Mm Harvest Moon’in, joka on ollut aina yksi mielikappaleitani.

Tuosta Tampereen orkesterista en silloin paljon tiennyt, mutta jokin kolahti kyllä. Meno näytti niin mukavalta, että jotain jäi kytemään…

Brittiorkesterin esitys oli mahtava. Silloin todella tajusin, miten monipuolinen, oikea soitin ukulele on. Ja senkin soittaminen voi olla todellista taituruutta. Ja sillä voi soittaa ihan mitä vain musiikkia, genre-rajoituksia ei ole.
Mielenkiintoinen sattuma oli, että konsertissa vieressämme istui Popedan Costello Hautamäki vaimoineen. Tiemme tulisivat vielä yllättäen kohtaamaan…

Ukulelesta soittimena yleisellä tasolla en aio paljon kirjoittaa. Siitä saa paljon ja helpolla tietoa netistä. Sen verran kuitenkin, että ukuleleja on monen kokoisia. On sopraano-, konsertti-, tenori-, baritoni- ja bassoukuleleja. On monen värisiä. On puisia, on muovisia, on läpinäkyviä. You name it.

John Mayall Tampereella

Pitkään odottamani John Mayall’in Tampereen vierailu oli Tampere-talossa 10. syyskuuta 2015. Keikka oli osa Hands That Play The Blues-kiertuetta. Aiemmin olen nähnyt Mayall’in muutama vuosi sitten Porin Jazzeilla.
Mayall on englantilainen, joten ei itse ole kotoisin bluesin syntyseuduilta, mutta edusti ja edustaa kunniakkaasti eurooppalaista blues-aatelia ja on minulle yksi suurista monellakin tavalla.
Tässä lyhyt Mayall- ja Bluesbreakers-esittely Blues-Finland.com -sivustolla artikkelissa
John Mayallin bluesia soittavat kädet.

John Mayall’lla on merkittävä rooli omassa blues-harrastuksessani. Mayall’in ja hänen bändinsä The Bluesbreakers’n musiikkiin tutustuin jo 60-luvulla, kun blues alkoi voimakkaammin vyöryä Suomeen.
Ollessani silloisen keskikoulun viimeisellä tai lukion ensimmäisellä luokalla pidin koulussa jopa esitelmän bluesista. Esitelmässäni soitin 2 esimerkkikappaletta, jotka molemmat olivat Mayallin levyltä nauhoitettuja. Tätä varten raahasin kouluun Philipsin kelanauhurin, jolla demo-soitot tein. Mahtaisi silloinen äänenlaatu kuulostaa aika karmealta nykymittapuun mukaan.
Opettajakin piti esityksestä, vaikka olisikin kaivannut esimerkkiä myös alkuperäisemmästä afro-amerikkalaisesta bluesista. Ihan oikeutettu toive kyllä ja sitäkin siihen aikaan kuuntelin, mutta jotenkin vaan Mayall’in musiikki ja Mick Taylorin hienot kitarasoolot hitaissa blueseissa olivat silloin niitä, joita halusin esitellä.

No, menimme konserttipaikalle Tampere-taloon tietysti hyvissä ajoin. Heti ala-aulassa narikan edessä odottikin melkoinen yllätys. Maestro itse istui yksin pienen pöydän takana ja myi uusinta levyään! Tuo oli aika ristiriitainen tilanne. Yksi maailman isoja blues-staroja yksin itse myymässä ja rahastamassa kaupat käteisellä konserttipaikan aulassa!
No toisaalta se kuvaa hyvin hänen vaatimattomuuttaan ja blues-musiikin maanläheistä olemusta. Ei mitään turhaa diivailua ja keikarointia.
En ostanut levyä, mutta kävin juttelemassa. Kerroin koulussa pitämästäni esitelmästä ja siitä, että käytin hänen musiikkiaan esimerkkinä. That’s fantastic! oli hänen kohtelias reaktionsa.

Mayall on myös kitaransoiton näkökulmasta merkittävä kaveri. Soittaa itse kitaraa lukuisien muiden instrumenttien ohella, mutta ennen muuta Bluesbreakers on ollut blueskitaristien korkeakoulu, jossa uransa jossain vaiheessa ovat soittaneet mm Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor ynnä muita kitarasankareita.

Konsertti oli hieno. Tarkempia arviointeja varmasti löytyy googlettamalla. Kunnioitusta herättää myös se, että herra on nyt jo 83-vuotias, mutta soitto ja laulu käy ja kiertueet jatkuvat! Kannattaa tutustua, jos ei ole vielä tuttua musiikkia.